Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan UPM on siirtymässä FSC-sertifioinnin piiriin. Tämä on hyvä uutinen. Samalla on kuitenkin syytä kysyä, miten tehokkaasti FSC-sertifiointi vähentää metsäluonnon köyhtymistä.
YK:n biodiversiteettikokouksessa Nagoyassa lokakuussa 2010 sovittiin mittavista suojelutavoitteista vuoteen 2020 mennessä. Nagoyan päätösten mukaan jonkinasteisen suojelun piiriin tavoitellaan 17 prosenttia maa-alueiden pinta-alasta ja 10 prosenttia rannikko- ja merialueista. Näissä luvuissa ovat tietysti mukana kansallispuistot ja muut viralliset suojelualueet. Etelä-Suomen metsäluonnon osalta kansallispuistoilla ei kuitenkaan ole suurta merkitystä, koska metsien pinta-ala on niissä vähäinen. Ylipäätään on valitettavaa, jos Nagoyan tavoite kuitataan Suomessa Lapin suojelualueilla. Ne eivät turvaa edustavasti Suomen luonnon säilymistä. Suojelualueiden edustavuus ja maantieteellinen kattavuus ovat kuitenkin osa Nagoyan sopimusta.
Suojelun kannalta FSC-sertifioinnin merkittävin vaatimus on jättää 5 prosenttia sertifioidusta metsämaasta metsätalouden ulkopuolelle. Tämä näyttää paremmalta paperilla kuin mitä se on todellisuudessa. FSC-sertifioidussa metsässä 5 prosentin suojeluosuuteen voidaan laskea kaikki vähäisetkin laikut, jotka on jätetty metsätalouden ulkopuolelle FSC-standardin indikaattoreiden toteuttamiseksi. Käytännössä 5 prosenttia saadaan kokoon sellaisista paloista, joilla ei ole ratkaisevaa merkitystä suojelulle.
Miten FSC-standardin edellyttämä 5 prosentin suojeluosuus sitten pitäisi toteuttaa? Minusta yksinkertaisin, läpinäkyvin ja suojelun kannalta paras lähtökohta olisi, että tuo 5 prosenttia valitaan vain ja ainoastaan suojeluvaikutuksen maksimoimiseksi. Toisin sanoen, 5 prosenttia saa sijaita yhtenä tai useampana alueena missä tahansa sertifioidulla metsäalueella, ja valinnan suorittaa, tavalla tai toisella, standardia valvova riippumaton taho.
Käytännössä suojeluun tietysti valittaisiin mahdollisimman luonnontilaisen kaltainen ja yleensä runsaspuustoinen osa sertifioitua metsää. Suojeluun valittavat alueet olisivat pääsääntöisesti 10 ha kokoisia tai suurempia. Tämän kokoiset metsiköt ovat niin isoja, että ne säilyttävät monien lajien paikalliskantoja vuosiksi eteenpäin. Tosin tällaisia metsiköitä tulee olla riittävän paljon, jotta niihin ei jäisi loukkuun eristyneitä populaatioita, vaan lajien elinvoimaisuus säilyisi alueellisella tasolla. Tämän saavuttamiseksi metsätalouden ulkopuolelle jäävän metsämaan osuus tulisi nostaa 10 prosenttiin.
Minä olen hahmotellut toisaalla lähestymistapaa, missä koko maasta rajataan 30 prosenttia monikäyttöalueiksi, joiden alueella metsätalouden ulkopuolelle jätetään 30 prosenttia pinta-alasta (Hanski, I. 2011. Habitat loss, the dynamics of biodiversity and a perspective on conservation. Ambio 40: 248-255). Jos monikäyttöalueet kattavat 30 prosenttia koko pinta-alasta, näin saataisiin noin 10 prosentin kokonaissuojeluaste ekologisesti ja taloudellisesti kustannustehokkaalla tavalla. Näin olisimme ottaneet merkittävän askeleen kohti tavoitetta pysäyttää luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen vuoteen 2020 mennessä.
Olen tuntenut prof. Hanskin jo muutaman vuoden ja vuosia sitten tutustunut itsekin luonnonsuojeluun asuessani Helsingin Haagassa.
VastaaPoista