Jäteveden jäljillä

Sain LBAYS:n apurahan 2011 Pro Gradu –työhöni geofysiikassa. Graduni aiheen sain Lauri Arvolalta. Hän ehdotti, että tulisin mukaan heidän projektiinsa, jossa tutkitaan jäteveden typen poistumista vesistössä denitrifikaatio-prosessilla. Tavoitteena on kehittää menetelmä vesistöjen luonnollisen typenpoiston tehostamiseen niin, että jäteveden typpikuormitus vähenisi niissä. Tällä hetkellä kolmesta suurimmasta jätevesien mukana tulevasta kuormittajasta fosfori ja orgaaninen aines saadaan puhdistettua erittäin hyvin, mutta typen kohdalla poistaminen on hankalampaa. Oma osuuteni on tehdä taustaselvitystä siitä, miten vesi tarkalleen virtaa tutkittavilla alueilla ja etenkin, miten jätevesi leviää niillä. Ykköstutkimuskohteemme Vanajavesi oli minulle tuttu jo kandintutkielmastani, kun taas Keurusselkä, Petäjävesi ja Kuuhankavesi olivat uusia tuttavuuksia.

Kesällä 2011 tärkein tehtäväni oli kerätä mittausaineistoa. Työ oli haastavaa, mutta opettavaista ja kiinnostavaa. Eniten mittauksia tehtiin CTD90M-laitteella (kuvassa), jossa on tavallinen CTD ja lisäantureita. Otimme myös vesinäytteitä, jotka Lammin laboratorio analysoi, sekä teimme merkkiainekokeen, jossa seurasimme väriaineen leviämistä järvessä.

Minulle ei ollut kertynyt vielä paljonkaan kokemusta kenttämittausten teosta, kun huomasin päätyneeni suunnittelemaan ihan ensimmäistä omaa reissuani. Kokeneemmalle tutkijalle tämä ei olisi isokaan tehtävä, mutta minulle siinä oli monta asiaa, jotka piti vain tajuta huomioida. Kartat piti hankkia ja mittauspisteet sijoittaa. Päivät piti sopia ja veneenlaskupaikatkin tuntuivat välillä suurelta salatiedolta tässä tuhansien järvien maassa. Onneksi ohjaajani Matti Leppäranta ja Lauri Arvola neuvoivat minua ja työkaveritkin vastasivat tyhmimpiinkin kysymyksiini. Itse mittaukset menivät hyvin ja sääkin oli kohtuullinen. Veneessä oli joka kerralla mukana mukavia ihmisiä, joiden apua ja neuvoja ei voi jättää huomiotta.

Kesän vaihtuessa syksyyn, oli kenttäkannettava jo pullollaan dataa. Tiedostot piti ensin muuttaa luettavaan muotoon ja lajitella, mikä oli välillä hyvinkin monotonista ”klik, klik, klik, enter, enter” –näpyttelyn toistoa. Sitten datasta piti karsia kaikki ylimääräinen, kuten se osa, jonka laite on heilunut ilmassa valmiina sukellukseen tai se mittaus, jonka magneetti suussaan uiskennellut kala kävi varmaankin keskeyttämässä (vai mikä muu olisi saanut laitteen sammumaan veden alla?). Innostuin datan käsittelystä niin, että uppouduin pitkäksi ajaksi räpläämään Matlabilla erilaisia kuvaajia. Sekin oli pitkälti uusien asioiden opettelua, sillä en ole ennen näin laajalti käsitellyt oikeaa mittausdataa.

Syksyn myötä myös luennot alkoivat viedä aikaani ja itse kirjoittaminen alkoi. Kirjoittaminen on yhä kesken, mutta etenee koko ajan. Innostuin myös yleisesti jätevesien käsittelystä niin, että kun kurssin yhteydessä on käyty vierailulla jätevedenpuhdistamolla, olen ollut aivan innoissani mukana ja päätynyt esittämään monia kysymyksiä. Miten joku viemäristä alas menevä voikin olla niin mielenkiintoista?

Anni Jokiniemi sai Lammin biologisen aseman Ympäristötutkimuksen Säätiön apurahan vuonna 2011.