Tikat ovat metsäekosysteemin avainlajeja erityisesti
boreaalisilla alueilla, joilla pääosa metsien koloista on niiden tekemiä. Tikat
kovertavat pesäkoloja, joita monet muut lintu- ja nisäkäslajit sekä erilaiset
selkärangattomat käyttävät myöhemmin. Tikkojen kolot ovat myös monien metsän
sieni-, jäkälä- ja sammallajien elinpaikkoja. Huolimatta tikankolojen
keskeisestä asemasta pohjoisissa metsäekosysteemeissä, kolojen määriä,
ominaisuuksia sekä kolopuiden säilymistä on tutkittu tähän asti sangen vähän.
Olen seurannut tikkojen kolopuita yli 30 vuoden ajan
Lammin seudulla osana metsälinnuston ekologian tutkimusta. Kolotutkimus on keskittynyt
Evolle noin 170 neliökilometrin metsävaltaiselle alueelle. Vuotuinen
maastokausi kestää tyypillisesti helmi-maaliskuun vaihteesta heinäkuun
puoleenväliin. Kevään ja kesän säät vaihtelevat, ja maastotöissä olen pyrkinyt
hyödyntämään mahdollisimman hyvin tyynten ja heikkotuulisten päivien koko
valoisan ajan. Parasta maastokaudessa on liikkuminen Evon erämaisissa metsissä
ja päästä seuraamaan kevään ja kesän etenemistä ”paikan päällä”.
Keväällä tavoitteena on kartoittaa tutkimusalueen
tikkareviirit sekä paikantaa todennäköisimmät pesimäpaikat ja etsiä mahdolliset
uudet pesäkolot. Pesäpuista ja -koloista sekä metsäympäristöstä mitataan
maastossa erilaisia ominaisuuksia, kuten metsän ikä, metsätyyppi, pesäpuun laji,
koko ja kunto sekä koloaukon korkeus ja ilmansuunta. Kolopuiden tiedot
sijanteineen tallennetaan paikkatietojärjestelmään, jossa niitä voidaan
tarkastella yhdessä mm. erilaisen satelliitti-, ilmakuva- ja karttatiedon
kanssa. Myös vanhat kolopuut käydään tarkastamassa maastokauden aikana, ja niiden
käyttöä seurataan vuodesta toiseen niin kauan kuin kolot ovat vielä
käyttökelpoisia.
Tutkimuksen tuloksia on julkaistu toistaiseksi pohjan-
ja pikkutikan pesäpuiden ja -kolojen ominaisuuksista sekä niiden säilymisestä
ja käytöstä kolojen eliniän ajan. Näiden lajien, sekä myös muiden tikkalajien
vielä julkaisemattomien tietojen perusteella kolopuut ja niiden yksittäiset
kolot säilyvät usein ulkoisesti käyttökelpoisina jopa kymmeniä vuosia, mutta
muut kololintulajit, mukaan lukien eri tikkalajit, käyttävät niitä pääosin vain
kolon ensimmäisten vuosien aikana. Pääsyynä hyvin vanhojen kolojen vähäiseen
käyttöön lienee kolojen fysikaalisten ominaisuuksien, kuten lämmöneristyskyvyn
ja suojaavuuden heikkeneminen niiden ikääntyessä. Kolopuiden ja kolojen
ominaisuudet kuitenkin vaihtelevat puulajin ja puun kunnon mukaan; lahoavissa
lehtipuissa sijaitsevat kolot säilyvät yleensä selvästi lyhemmän aikaa kuin
havupuiden kolot. Toisaalta suurissa elävissä haavoissa ja keloutuvissa
männyissä kolot säilyvät pitkään, ja tällaisia vanhoja koloja myös käytetään
keskimääräistä enemmän ja pidempään.
Tikkojen sekä omia koloja kovertavien hömö- ja
töyhtötiaisen kolot ovat yleensä kuolleissa, huonokuntoisissa tai jollain
tavoin vaurioituneissa puissa. Varsin usein samassa kolopuussa on useampia, eri
lajin kovertamia koloja. Kolojen määrä on selvästi suurempi luonnontilaisen
kaltaisilla metsäalueilla kuin talousmetsissä. Sekä kololintujen että muiden
koloja käyttävien eliöiden kannalta olisikin tärkeää, että mahdollisimman moni
nykyinen kolopuu ja muilta ominaisuuksiltaan samantyyppinen mahdollinen tuleva
kolopuu voitaisiin säästää metsänhoitotoimissa.
Kolotutkimus ja koko Lammin seudun pitkäaikainen
metsälintututkimus on viimeisen kymmenen vuoden aikana toteutettu pääosin
omalla rahoituksella. Tutkimuksen jatkosta on päätetty aina vuosi kerrallaan,
ja Lammin biologisen aseman Ympäristötutkimuksen Säätiön apuraha vuonna 2018
oli tärkeä seurantojen keskeytymättömälle jatkumiselle.
FT Timo Pakkala on Itä-Suomen yliopiston spatiaalisen
ekologian dosentti ja vuonna 2018 LBAYS apurahan saaja
